”Olisko jotain missä voisin auttaa?”

Jalkapallo on täynnä tarinoita, tämä on yksi niistä. 

Muutaman päivän päästä tulee kuluneeksi tasan kuusi vuotta siitä, kun astelin ensimmäistä kertaa Harjun stadionin porteista sisään. Olen siis vielä melko tuore JJK:n kannattaja. Aina olen ollut penkkiurheilija eikä suunnitelmissa ollut päätyä sen kummemmin jalkapalloihmiseksi, mutta lajin hienous vei ajan myötä mennessään ja tuolloin vauhdilla jyväskyläläistymässä olleen pylkönmäkeläisen kiinnostus paikallista seuraa kohtaan vaihtui pian innostukseen, lopulta kiintymykseen ja rakkauteen.

Ajauduin pääkatsomosta päätykatsomoon, istumasta seisomaan, sitten kotikatsomon lisäksi myös vieraskatsomoihin. Kaudella 2010 erään pelin jälkeen oli hetki luppoaikaa stadionilla. ”Olisko jotain missä voisin auttaa?”, kysyin kauden mittaan tutuksi tulleilta seuran työntekijöiltä. Olihan sitä, vähitellen yksi jos toinenkin asia. Enkä koskaan unohda sitä hetkeä, kun kauden 2011 alla silloinen tapahtumapäällikkö katsoi mua toimistolla pitkään ja kysyi, tiedänkö nyt varmasti mihin olen lähtemässä mukaan. En tiennyt – enkä ole varma tiedänkö edelleenkään, mutta hetkeäkään en ole katunut.

Nyt olen unelmieni työpaikassa ja vaikka ajoittain kieltämättä liipataankin jaksamisen äärirajoja, en tekisi mitään muuta mielummin. Ympäripyöreät päivät, kaman roudaaminen helteessä, tiskaaminen aamuyöstä, seisominen kinoksessa näpit twitterpuhelimeen jäätyneenä, likapyykkivuoret ja kaikki mahdollinen muu on sen arvoista, että saa elää suomifutista. Jos siitä joskus väsyneimpinä hetkinä pienintäkään epäilystä hiipii takaraivoon, palauttavat viime sunnuntaina 83. minuutilla koetun kaltaiset hetket sen ryminällä mieleen. Tai se, kun näkee iloisia junnuja palloineen JJK-paidassa. Tai se, kuinka ihailevasti muksut katsovat edustuksen pelaajia ja kuinka onnelliseksi nimmari heidät saa. Tai joku niistä uskomattoman monista muista asioista, joilla jalkapallo voi elämää rikastaa – vaikken sitä itse pelaakaan kuin perin satunnaisesti kavereiden kanssa. Olen äärimmäisen etuoikeutettu, kun saan tehdä työtä jota rakastan näin täysillä.

Katsomosta löytyi kavereita, löytyi rakkaita ystäviä – samoin myöhemmin seuran sisältä. Harjun stadionista on tullut henkinen koti (nojoo, osin fyysinenkin…), jonne on edelleen joka kerta yhtä mukavaa mennä. Vuosien mittaan on omassa elämässä ehtinyt jo pariinkin otteeseen olla rajua ristiaallokkoa, jossa läheisten ihmisen lisäksi juuri JJK on ollut se köysi, jonka varassa roikkuen pää on pysynyt pinnalla. ”Enemmän kuin seura” saattaa kuulostaa sanahelinältä, mutta sitä tämä mulle on. Maailman upeimman lajin lisäksi JJK on tarjonnut mulle jo nyt käsittämättömän määrän mahtavia kokemuksia ja korvaamattomia ihmissuhteita. Ja tiedän, että monet muut jakavat kanssani nämä ajatukset ja tunteet.

Nyt tämä rakas seura on ahdingossa ja tarvitsee tukea. Minulla – meillä – ei ole pienintäkään aikomusta luovuttaa, täysin päin vastoin – nyt pitää taistella entistä lujemmin. Osallistu kampanjaan, tule peliin ja osta makkaraa, jos ei muuta niin vie viestiä eteenpäin. Kaikki apu otetaan kiitollisena vastaan!

Emme anna sen päättyä!

Tiina Möksy

JJK:n tiedottaja, media officer, yleinen sekatyöläinen – mutta ennen kaikkea kannattaja